Search
  • Mia Björk-Niemi

AIKUISEN ARKI LAPSEN SILMIN


Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miltä maailman meno näyttää ja kuullostaa lapsen ja nuoren kokemana? Aikuiset kiirehtivät elämässä eteenpäin. Työkiireet, kotityöt, harrastukset ja muu aikuisten aikaa vievä toiminta kiristää välillä tai ehkä aika useinkin aikuisten pinnaa. Mielessä painaa huoli toimeentulosta, työpaikan kiireet ja muut huolet vaikuttavat yöuniin, jonka jälkeen oravanpyörä on valmis. Yöunien vähyys heijastuu samantien jaksamiseen kaikilla elämän alueilla, jolloin elämänlaatu voi helpostikin romahtaa aika tavalla. Tämän kaiken keskellä aikuinen, vanhempi yrittää hoitaa työnsä, lapset, parisuhteen ja jossain siinä välissä vielä muistaa ja ehtiä viettää aikaa myös itsensä kanssa. Eli pahimillaan aikamoista härdelliä vaikka toki samaan aikaan siihen kaikkeen mahtuu myös paljon onnistumisia ja hyviä hetkiä. Ei sitä muuten jaksaisi.



Mutta miltä tämä kaikki näyttää lapsen tai nuoren silmin? Lapsi ei kanna vastuuta työkiireistä, hän ei huolehdi toimeentulosta eikä stressaa kotitöistä. Ei ainakaan pitäisi. Eräskin 9-vuotias kyseli vanhemmaltaan "pitääkö maksaa että saa mennä töihin?". Lapsi ei siis ymmärrä vanhemman työstressiä eikä tekijöitä, jotka stressiä aiheuttavat. Lapsi ei myöskään ymmärrä jos vanhemmilla on tiukkaa taloudellisesti. Moni pieni ihminen ajattelee aikuisen voivan hakea "seinästä rahaa" tai vaihtoehtoisesti aikuinen voi maksaa ostoksen kortilla, ei siihen rahaa tarvita. Lapsi ei hahmota rahankäyttöä tai arvoa.



Lempilauseitani tästä aihealueesta puhuttaessa on "aikuisen arki on lapsen lapsuus". Tuota lausetta kun maistelee ja katselee eri suunnilta, voimme todeta sen todellakin pitävän paikkansa. Lapsi elää aikuisen luomassa ympäristössä kaikkinensa. Lapsella ei ole juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa elinympäristönsä vakauteen tai olosuhteisiin vaan hän sopeutuu vallitsevaan ympäristöön parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä tapa ei aina ole aikuista miellyttävä ja vanhempi saattaa kokea lapsen olevan vaativa ja jopa hankala jos lapsi hakee aikuisen huomiota ns. väärällä tavalla. Huonokin huomio on lapsen kannalta parempi kuin ei lainkaan tai vain vähän huomiota.


"Vanhempien parisuhde on lapsen koti"sanotaan. Hyvä parisuhde antaa voimia arkeen, puolisot tukevat toinen toisiaan niin aikuisten omissa asioissa kuin vanhemmuudessakin ja lapsi saa hyvän mallin aikuisten parisuhteesta. Aikuiset yhdessä ylläpitävät kodin hyvää ja turvallista tunnelmaa, jossa riitely on sallittua mutta sitäkin tärkeämpää on riitojen sopiminen ja anteeksi pyytäminen. Näin lapsi mallioppii aikuisiltaan oikean tavan toimia suhteessa muihin ihmisiin.



Välillä kuitenkin aikuisten välillä tapahtuu asioita, joiden seurauksena parisuhde ajautuu tilanteeseen, jossa ero on paras ratkaisu kaikkien kannalta. Lapsen kannalta ei ole oikea ratkaisu elää perheessä, jossa vanhempien välillä on jatkuvia selvittämättömiä riitoja ja tunnelma on kireä ja rakkaudeton. Lapsi aistii tunnelman paremmin kuin aikuiset voivat edes kuvitella. Usein kuulee vanhempien sanovan että he suojelevat lasta erolta. Lopulta voikin ehkä kysyä miltä vanhempi lasta suojelee ja miksi? Varsinkin, jos kodin tunnelma on jatkuvasti kireä tai jopa turvaton riitelyn vuoksi tai vanhempi/vanhemmat ovat onnettomia parisuhteessa, on perusteltua pysähtyä miettimään lapsen kannalta parasta ratkaisua. Välillä on paras ratkaisu myöntää että kaikilla osapuolilla on parempi olla jos vanhemmat eroavat ja lapsella on kaksi kotia ja onnelliset vanhemmat. Lapsen elämä on muuttunut joka tapauksessa. Hänen maailmansa on jo muuttunut siinä vaiheessa kun hänen vanhempiensa parisuhde on kariutunut. Vanhempien tehtävä on pyrkiä lapsen kannalta mahdollisimman hyvään ja kestävään ratkaisuun.



Yhtä kaikki lapsi elää elämäänsä aikuisesta riippuvaisena. Aikuisen jaksaminen ja hyvinvointi heijastuu suoraan lapseen ja tämän hyvinvointiin. On aikuisen vastuulla olla hereillä oman ja perheensä elämän suhteen ja on ehdottomasti vahvuutta pyytää apua, jos omat voimat ovat vähissä tai keinot eivät riitä. Hyvään vanhemmuuteen kuuluu oman ihmisyytensä tunnustaminen ja ymmärtäminen. Me aikuisetkin olemme vain ihmisiä. Me teemme parhaamme mutta aina se ei riitä, joskus menee pieleen mutta mitä sitten. Lapset eivät mene rikki jos vanhempi myöntää omat virheensä ja mokansa. Lapsi ei myöskään mene rikki elämästä. Lasta ei tarvitse suojella tunteilta. Lapsella on oikeus opetella kohtaamaan pettymyksiä, surua ja suuttumusta siinä missä iloa ja onnistumisiakin.


Lapsi tarvitsee kasvurauhan. Hänen ei kuulu huolehtia vanhemman jaksamisesta tai aikuisten vastuulla olevista asioista. Lapsi ja nuori tarvitsee ympärilleen aikuisia, jotka kantavat vastuun lapsen kasvusta ja kehityksestä. Mikäli nämä ovat vaarassa, on aikuisen vastuulla huolehtia että lapsi saa tarvitsemansa avun ja tuen. Tämä vastuu kattaa myös sen että mikäli aikuisen omat voimavarat ovat syystä tai toisesta vähissä, osaa aikuinen pyytää itselleen apua, jotta lapsen kasvurauha säilyy mahdollisimman särkymättömänä.


Me aikuiset voisimme oppia lapsilta paljon. Kunpa muistaisimme lapsuuden kepeyden ja leikin mielikuvitusmaailman ihanuuden. Nauttisimme pienistä hetkistä, emmekä jäisi kantamaan kaunaa erimielisyyksistä.


Lasten tullessa murrosikään vanhemmuuden haasteet muuttavat muotoaan. Nuori ei ole minikokoinen aikuinen vaan hän on elämisen taitoja aikuisen avulla opetteleva ihmisen taimi. Edelleen nuori katselee ja ymmärtää maailmaa toisin kuin aikuinen. Aikuisen kiireet, stressi ja pinnan kireys heijastuvat nuoren ja vanhemman vuorovaikutukseen, jossa kipinät voivat singahdella hyvinkin herkästi. Lapset eivät tiedä ettei aikuinen pohjimmiltaan ole vihainen hänelle vaan ainaiselle kiireelle ja stressille. Lapsi kuitenkin kokee herkästi tilanteessa syyllisyyttä ja pahimmillaan jatkuessaan tilanne voi aiheuttaa lapselle tarpeen miellyttää vanhempaansa, jotta tämä olisi hyvällä mielellä ja lapsi kelpaisi aikuiselleen.



Haluan nostaa esille ajatuksen pysähtymisestä lapsuuden äärelle. Muistellaan millaista oli olla lapsi. Muistellaan hyviä, turvallisuuden tunnetta herättäviä hetkiä. On okei myös kuvitella miten olisi itse lapsena toivonut asioiden menevän, jolloin voi myös itsearmollisesti viedä itselleen lapsuuteen aikuisen turvaa turvattomiin hetkiin. Syyllistymällä emme voita mitään. Sen voimme heittää romukoppaan. Syyllisyydentunto edellä etenevä vanhempi ei nauti avoimin mielin hetkestä lapsen tai nuoren kanssa. Syyllisyys ajaa ihmisiä suorituksiin, jolloin ei pysähdytä aidosti asioiden äärelle eikä pystytä läsnäolevaan vuorovaikutukseen ainakaan yhtä aidosti kuin jos tietoisesti katsommekin tilannetta lapsen silmin. Lapsen, joka avoimin mielin nauttii yhteisestä hetkestä tärkeän aikuisen, hänen aikuisensa kanssa.





103 views